Matalapaineisia villasukkapäiviä

Emend ja kortisoni olivat kyllä oikeita ihmeaineita. Kun niiden vaikutus lakkasi sunnuntaina, alkoivat CEX-kuurin kurjuudet lähes välittömästi: armoton väsymys, joka ei nukkumalla - lähes ympärivuorokautisellakaan - lakkaa plus sekalainen kolotus (mm. lihaksia kolottaa kuin flunssassa ikään, lisänä liiasta nukkumisesta tai jostain muusta seurannut selkäkipu) yhdistettynä vanhaan tuttuun kuivan maan meritautiin ei ole mikään keskikesän toiveolotila. Onneksi on Buranaa ja Primperania kotona... :-)

Ulkona on luonto kompannut omaa sisäistä matalapainettani ja ns. kesäsää on pysytellyt viime päivät lähes talvisena: +10 astetta aamulla ei paljon hikeä pintaan nosta, eikä lämpötila päivälläkään paljon ole siitä vesisateen vuoksi noussut. Vaihtelevaa on luvassa myös loppuviikoksi, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Ehkä ensi viikolla taas kirkastuu ja lämpenee?

Alkuviikolla on ollut aika viettää ns. villasukkapäiviä ihan konkreettisestikin: viileä keli ja huono olo suorastaan vaativat villasukkia, vaikka kalenterin mukaan eletäänkin keskikesää. Villasukkapäiviin kuuluu loputtomien päivä- ja yöunien nukkumisen lisäksi vällyjen alla lukeminen: kevyet kirjat ovat tässä vaiheessa parhaita, raskaita ei jaksa edes pitää käsissä. Kylli Kosken elämänfilosofian (jota suosittelen lämpimästi nuoremmillekin, Kylli-täti oli ihan loistotäti!) lisäksi olen jaksanut tavata Carita Hellstenin "Virtaus ja vastarinta - Nainen matkalla minuuteen" -pokkarin, joka oli kevyt käsissä, mutta muuten aika painava kirja.

Monenlaisissa liemissä keittynyt Carita muuten viittasi myös meihin "silvottuihin" (Hellsten 2007, 16): "Kehosi on terve, tai olet joutunut kokemaan sairauksia. Kenties sinulta on poistettu rinta ja tunnet tulleesi silvotuksi. Tai sitten koet siitä huolimatta olevasi täysi nainen ja kiität elämää." Olisi aika mielenkiintoista tietää, kumpi em. tunteista on yleisempi meidän taudin kokeneiden keskuudessa; nuorilla ehkä edellinen, vanhemmilla jälkimmäinen? Yleisin on ehkä kuitenkin sekä että -tilanne: toisaalta kukaan silvotuksi joutunut ei varmasti voi unohtaa asiaa päiväksikään, toisaalta pahiksista eroon pääseminen (toivottavasti, 100 % varmuutta ei valitettavasti kukaan voi saada) saa aikaan kiitollisuutta esimerkiksi asiansa osaavia kirurgeja kohtaan. Monissa muissa syöpätyypeissähän vastaava kasvainten pois leikkaaminen ei edes ole mahdollista, kokonaan ainakaan.

Villasukkapäivä taitaa tästäkin tulla, onneksi ei ole pakko jaksaa mitään erityistä. Ja kirjoja riittää. Jospa taas parin päivän päästä helpottaisi ja kelikin paranisi. Lopuksi vielä pieni ote Kylli-tädin elämänfilosofiasta (Laner 1999, 16):

"Voimme itse vaikuttaa omaan mielialaamme. Ihminen ei ole mikään reaktioautomaatti, vaan itseään ja ympäristöään tiedostava olento, jolla on kyky ajatella, vertailla ja oivaltaa asioita. 
Voimme päättää suhtautua ihmisiin ja ilmiöihin myönteisesti. Tietysti voimme yhtä lailla päättää olla kaikkea kohtaan negatiivisia, jos niin haluamme."

Juhannusruusut kukkivat ja tuoksuvat huumaavasti tänä kesänä.

Lähteet:

Carita Hellsten 2007. Virtaus ja vastarinta - Nainen matkalla minuuteen. 1. taskukirjapainos. Kirjapaja.
Anja Laner 1999. Sanat kuin elämänilo. Kylli Kosken elämänfilosofia. WSOY.