tiistai 26. marraskuuta 2013

Thanksgiving

Amerikkalaiset viettävät parhaillaan kiitospäivää ison veden takana: popsivat täytettyä kalkkunaa vatsat pullolleen ja koristelevat kotinsa halloweenin ja joulun välikoristeilla. Suomessa ei marraskuun lopulla kovin paljon kiitettävää tunnu olevan missään: on pimeää ja mustaa, ja ilma on muutenkin kurja: milloin sataa vettä, milloin räntää, milloin lunta. Liukastakin on: mummot ja muutkin lentävät kumoon ja katkovat luukatoisia luitaan, ja autot luistelevat päin puita ja toisiaan. Kaikki on kurjaa, jopa iloisessa joululaulussa lauletaan, että "Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä."

Vai onko sittenkään? Suurimmalla osalla suomalaisista on oikeasti asiat ihan hyvin: he ovat terveitä. Kunpa he sen vaan tajuaisivat. Kunpa me sen tajuaisimme, emmekä valittaisi turhista. Mikään ei nimittäin ole sen turhempaa kuin turhasta valittaminen. Kiittäminen - esimerkiksi siitä, että on terve - sen sijaan ei ole turhaa. Kunpa sen vaan muistaisimme. Mutta taitaa olla niin, että terveyden arvon ymmärtää vasta sitten, kun sen menettää.

Itse olen elänyt työkiireiden keskellä viime ajat, kotihommia unohtamatta. Kovin paljon vapaa-aikaa ei ole pakollisilta hommilta jäänyt, ja sekin vähä on pitänyt käyttää mahdollisimman hyödyllisesti joko liikkumalla (istumatyöt vaativat liikuntaa vastapainokseen), lapsia kuskailemalla - tai pikkujouluihin!

Elämä on ihmeellistä ja ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ihan tavallinen arkikin: Työt ovat kivoja, kotityötkin, kun vaan saa tehdä niitä ilman isompia paineita. Lasten kuskaileminenkin on kivaa, kun vaan muistaa herätä ajoissa; läheltä piti, ettei pikkuneiti jäänyt MM-kisakoneesta pommiin nukkumisemme vuoksi... Liikunta vasta kivaa onkin - ja pikkujoulut!

Muistetaan mekin pitää kiitospäivä aina välillä (miksei vaikka joka päivä) ja toivotaan ja annetaan itsellemme ja muille toivoa joululahjaksi! <3
Kuva: http://syopasaatio.fi/

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Päivälleen 13 vuotta sitten...

... eli 24.11.2000 kävin suihkussa ja löysin pienen patin oikean rinnan yläosasta. Olin imettänyt nuorimmaistani vielä saman vuoden alussa, ja mietin ensin lyhyen hetken, että aika kauan kestää, että siitä rytäkästä palautuu. Ja sitten tajusin, että kyse ei ehkä olekaan mistään vaarattomasta maitorauhasesta, vaan pikkuinen patti voi olla jotain muutakin: RINTASYÖPÄ! Toisaalta olin vasta hieman aiemmin ajatellut, että kaikista mahdollisista taudeista ainakaan rintasyöpää en tulisi koskaan saamaan, olinhan saanut lapset alle kolmikymppisenä ja imettänyt kaikkia kolmea kuukausikaupalla, eikä minulla ollut mitään riskitekijöitä tai sukulaisia, joilla olisi tätä tautia.

En miettinyt asiaa itsekseni kuin pari päivää (ja yötä), kun hermoni eivät enää kestäneet, vaan soitin Pirkanmaan syöpäyhdistykseltä ajan mammografiaan päästäkseni. Aika järjestyi nopeasti, ja ajelin jo marraskuun lopussa tuolloin alle kaksivuotiaan nuorimmaiseni kanssa Hämeenkatu 5 A:n seiskakerrokseen aivan kauheassa jännityksessä. Tytöstä pidettiin onneksi hyvää huolta sen aikaa, kun minua tutkittiin. Mammografiassa pystyin tuskin hengittämään, niin kauheaa se oli: kivuliasta ja jännittävää: mitään ei kuvassa kuitenkaan näkynyt, patti ei osunut kuvaan. Ultra ei sattunut, mutta sen sijaan se paljasti sen, mitä pelkäsin: pahanlaatuiselta lääkärin mielestä näyttävän pikkuisen tiivistymän. Tiivistymästä piikitettiin sitten ohutneulanäyte, joka sitten sattuikin taas oikein kunnolla.

Kovin toiveikkaasti ei röntgenlääkäri minua evästänyt neulanäytteen tuloksia odottelemaan, taisipa pyytää jo henkisesti varustautumaan siihen, että pahanlaatuisia soluja voisi löytyä. Kuten sitten löytyikin: onneksi sain diagnoosin silmätyksin uudella lääkärikäynnillä joulukuun alkupuolella, ihan tarpeeksi kamalaa oli niinkin. Puhelimessa tai kirjeitse ei tällaisia pommeja saisi kenellekään koskaan esittää.

En muista enää juuri mitään ensimmäistä leikkaustani edeltäneistä viikoista - paitsi sen, että joulun pyhien vuoksi odotteluaika oli PIIIITKÄ, tai ainakin se tuntui siltä. Ruokahalu taisi mennä aika totaalisesti, ja kelasin vain mielessäni, että tässä se nyt oli: elämäni viimeinen joulu, ja pienet lapseni jäisivät kohta äidittömiksi. Uskon, että jokaisella nuorella äidillä, joka saa syöpädiagnoosin, pyörivät päässä samat ajatukset: miten lapseni pärjäävät, kun tai jos minä kuolen? Miten mies selviää? Miten kaikki muut? Miten itse sopeudun siihen, että kaikki kenties loppuukin jo nyt, enkä tule koskaan näkemään lasteni kasvavan, lapsenlapsista puhumattakaan?

Kolmetoista vuotta on nyt mennyt patin löytymisestä, ja olen täällä edelleen. Joulu 2000 ei ollutkaan viimeiseni, ja olen kuin olenkin saanut nähdä lasteni kasvavan. Eivät he vielä ihan täyskasvuisia toki ole, eivätkä nuorimmat täysi-ikäisiäkään, mutta verrattuna siihen, että tytöt olivat ensimmäisen diagnoosini saamishetkellä vain hieman vaille neljä ja reilut puolitoista, on tilanne nyt jo aivan toinen. Vaikka tautini uusikin, olen todella onnekas: tautini löytyi ajoissa (pieni pattini oli vain 6 mm!) ja olen saanut kasvattaa omat lapseni ja tehdä paljon muutakin: töitä, opiskella, harrastaa...

Aina, kun kuulen nuoren äidin sairastuneen, tuska, pelko ja ahdistus, joita itse sairastuttuani koin, palaavat: on niin väärin, että kukaan joutuu miettimään nuorena sitä, miten pienet lapset, mies tai itse selviää taudin kanssa, viekö tauti äidin, vai selviääkö äiti. Paitsi äiti, myös lapset ja mies (ynnä muut läheiset) pelkäävät. Olen halunnut kirjoittaa tätä blogia paljolti sen asian esiin tuomiseksi, että myös nuori ja täysin "riskitön" nainen voi sairastua tähän salakavalaan tautiin, vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Salakavala tauti voi myös uusia, vuosienkin päästä - vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Olkaa siis tosi valppaina, siskot!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Täysikuuuuu... ja muita marrasmietteitä

Marraskuu sucks! Pimeää ja märkää meillä ja muualla, kaameita myrskyjä meillä ja muualla, sairauksia meillä ja muualla, epävarmoja työtilanteita meillä ja muualla. Positiivisia juttuja ei juurikaan meillä eikä muualla. Maaliskuussa syntyneenä en ole koskaan tykännyt marraskuusta, eikä tämä vuosi tee siinä näköjään poikkeusta. Lähes päivälleen 13 vuotta sitten marraskuussa 2000 löysin suihkussa pienen patin rinnastani, ja sillä tiellä olen edelleen aina tätä blogia kirjoittaessani. Marraskuu sucks! (Toisaalta minun on kyllä ihan oikeasti oltava tosi onnellinen siitä, että satuin sattumalta löytämään patin: en uskalla ajatellakaan, miten olisi käynyt, jos en olisi sitä löytänyt. Tuskin olisin enää täällä blogia naputtelemassa.)

Kaiken muun "mukavan" lisäksi ilmestyy sitten vielä taivaalle mollottamaan upea, mutta ah' niin kammottavasti valvottava täysikuu. Jotain rajaa! Ja onkin toki: viikko sitten olin ihanassa Juha Tapion konsertissa Tampere-talossa, ja viikon päästä on samassa paikassa vuorossa aivan mahtava Lapsen oikeuksien päivän tapahtuma. Ja pikkujoulujakin pukkaa! Onnellisesti löysin omasta kaapistani oikein sopivan pikkujoulumekonkin, jonka jopa teinineiditkin hyväksyivät, vaikken sitä heiltä pyytänytkään.

Viikon päästä pitäisi nuorimmaiseni olla MM-kisamatkalla Saksassa, mutta koska on marraskuu, se ei ole ollenkaan kirkossa kuulutettu. Koska on marraskuu (?), tyttö sairastui aika vakavasti kaksi viikkoa sitten, ja nyt jännäämme, miten tytön matkan käy. Kaksi viikkoa on nyt jo mennyt sairauden kourissa ja kovissa vatsakivuissa ja kouristuksissa voimattomana ja kuumeisena. Viisi kertaa kävimme ensin julkisella puolella sairauden vuoksi: tuloksena vatsan paineluita ja labratestejä, mutta ei diagnoosin tynkääkään.

Tämän viikon tiistaina (tai oikeastaan jo maanantai-iltana, jolloin saimme melkoisen epäasiallista kohtelua päivystyksessä; lääkäri tokaisi 14-vuotiaalleni ihan mitä sattui - ja se sattui, äitiinkin!) mittani täyttyi ja laitoin Visa Elektronin vinkumaan yksityisellä lääkäriasemalla ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen vielä pari muutakin kertaa loppuviikolla. Saldona diagnoosi, tarkasti tehty ylävatsan ultraäänitutkimus sekä oireita ja taudin paranemista helpottavat lääkkeet ja lääkärintodistus mahdollista kisamatkan peruuntumista ja matkavakuutusta varten. Plus aika iso lasku vakuutusyhtiöön: Kela-korvausten ja isohkon omavastuun jälkeenkin jää vielä aikamoinen summa vakuutuksesta maksettavaa. Jokaikinen euro (kuka sen sitten lopulta maksaakin) on kyllä mennyt ihan oikeaan paikkaan ja tarpeeseen. Terveys on tärkein.

Yöuneni ovat tainneet mennä osin tämän ihan väärään aikaan tulleen ja todella ikävän sairauden vuoksi, tyttö on onneksi nukkunut yönsä ihan hyvin. Toivoa on onneksi vielä ajoissa paranemisesta, mutta aika alkaa tiimalasissa olla jo aika vähissä. Onneksi tyttärenikin ymmärtää, että terveys on tärkein. <3
620x0 colourbox2179908
Kuva: http://www.menaiset.fi/artikkeli/sport/miksi_taysikuu_vaikuttaa_youniin

maanantai 4. marraskuuta 2013

Marraskuussa "tehrään vähän numeroa" lapsen oikeuksista

Tämä tapahtuma ei nyt varsinaisesti liity mitenkään blogini teemoihin, mutta mainostanpa kuitenkin tätä kertakaikkisen upeaa tilaisuutta täälläkin, sillä olen saanut hienon tilaisuuden olla mukana järjestämässä tätä hienoa tapahtumaa. Tervetuloa mukaan!


Lue lisää: 

Tampere-talon nettisivuilta:
www.tampere-talo.fi/lop 

"Mun oikeudet?" -tapahtumasivu Facebookissa: 
https://www.facebook.com/events/598396313554444