lauantai 11. helmikuuta 2017

Piinaviikot viisi vuotta sitten

Kävin kontrollikuvissa (mammografia ja ultraääni) viisi vuotta ja kaksi päivää sitten. Ensimmäistä kertaa en enää edes jännittänyt niitä, olihan syöpädiagnoosistani ja -hoidoistani jo yli 10 vuotta ja luulin olevani turvallisilla vesillä. Vaan enpäs ollutkaan. Nyt tiedän, että hormonipositiivinen "kiltti" rintasyöpä voi uusiutua vielä parinkin kymmenen vuoden jälkeen.

Aloitin blogin kirjoittamisen leikkauspäiväni aattona, mutta jo ennen sitä olivat olleet pahimmat piinaviikot. Ensin diagnoosin ja sitten leikkauksen odottaminen sekä kaikki ne sekavat ajatukset, joita kontrollikuvien jälkeen oli mielessäni pyörinyt. Pelot omasta ja lasten puolesta. Epävarmuus kaikesta. Kuolema. Rinnan menetys. Hoidot. Isoja asioita kaikki.

Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta aikakaan ei saa meitä syöpädiagnoosin saaneita unohtamaan noita äsken listaamiani isoja asioita. Aika tuo luottamusta elämään, epävarmuuden sietämisen hallintaa, tottumista moniin uusiin asioihin, hyviin ja huonoihin. Kiitollisuutta hyvästä hoidosta ja selviämisestä. (Selvisinkö, jos olen elossa viisi vuotta diagnoosin saamisen jälkeen? En ole varma. Ehkä selvisin.)

Nyt, kun muistan ja muistelen vuoden 2012 helmikuuta, olen kiitollinen. Olen elossa. Ja olen pystynyt hoidoista (ml. rankat hormonienpoistohoidot) huolimatta huolehtimaan sekä omista että työasioistani. Lapseni ovat pian kaikki aikuisia, mikä on ollut suurin haaveeni ja toiveeni: en olisi todellakaan uskonut eläväni näin pitkään silloin, kun sain ensimmäisen syöpädiagnoosini. Urahaaveet ja muut vastaavat ovat kyllä jääneet kauas suurimman toiveeni, elossa pysymisen, taakse.

Enkä vain elossa, vaan aika hyvässä kunnossakin olen. Tänään kävin testaamassa uusia nastalenkkareitani, juoksukoulu alkoi tämän viikon tiistaina. Hyvin pysyin pystyssä koko tunnin lenkin! :-)

2 kommenttia:

  1. Ihana lukea vahvoista ajatuksistasi. Valoisaa kevään jatkoa sinulle rakkainesi!

    VastaaPoista